Pääsin jälleen käyttämään Acutan kausikorttiani asioimalla ihan tavallisen kaupan tavallisella taloustavaraosastolla.

Olin ostamassa Sanytol –merkkistä pesuainetta. Putelit sijaitsivat korkealla ylähyllyllä ja kun kurotin ottamaan rivin ensimmäistä, lorahti aalto lattianpesunestettä suoraan silmääni. Sittemmin selvisi, että etumainen puteli oli kyllä ehjä, mutta joku takimmaisista oli valuttanut aineet hyllytasolle. Puoli naamaa lattianpesuaineessa, pyysin päästä huuhtelemaan silmääni. Viisi minuuttia takahuoneessa huuhdeltuani, kaupan nuoren työntekijänaisen vaihtaessa jalkaa vähän matkan päässä ja kysyessä tasaisin väliajoin tuntuuko yhtään paremmalta, päätin yrittää siirtyä kotiin poistamaan piilolinssejä silmistäni. Kaupassa en sitä voinut tehdä, kun mukanani ei… autolla ajoa ajatellen… ollut silmälaseja.

Ajomatkan ajan yritin yhdellä silmällä tuloksetta googlata Sanytolin käyttöturvallisuustiedotetta. Kotona revin piilarit silmistä ja aloitin silmän huuhtelun hevosen silmähuuhteella. Muuta ei ollut tarjolla. Sinänsä sama aine kuin ihmiselle, mutta vanhentuneella päiväyksellä. Sitten otin siipalle puhelun ja määräsin hänet jatkamaan tuotetietojen googlaamista. Seuraavaksi soitin 112, josta todettiin ettei tämä ole ambulanssi-asia. Määräsivät soittamaan Acutaan. Tässä välissä siipan nettiyhteys pätki, minä etsin edelleen yksisilmäisenä netistä oikeaa puhelinnumeroa. Koska Acutaa ei löytynyt, soitin Taysin keskukseen. Totesivat, että tämä on ihan selkeästi päivystävällä sairaanhoitajalla hoidettava asia ja kehottivat soittamaan sinne. Kun kysyin yksisilmäisenä, että mikähän se numero mahtaa olla, sanoivat että googlaa Tampere / päivystävä sairaanhoitaja. Kaivoin numeron kaupungin sivuilta jostakin nuorisotyön, päihdetyön- ja vapaa-aika –toimien sun muiden välistä. Päivystävälle sairaanhoitajalle osoittautui olevan jono, jossa tämän tästä sanottiin kone-äänellä: Edelläsi on 7 soittajaa, vastaamme puheluusi mahdollisimman pian, edelläsi on 7 soittajaa, vastaamme jne. Välissä soi panhuilumusiikki tai vastaava. Uskaltamatta sulkea linjaa, jonotin sairaanhoitajan pakeille melkein puoli tuntia. Samanaikaisesti, puhelin kaiuttimella, kiroilin ja huuhtelin silmääni. Tähän väliin siippa sai laitettua tekstiviestin, jossa todettiin, että mikäli aineen ph on jossakin kahden ja kymmenen välissä, ei ole todennäköisimmin hengenhätää. Lopulta, sairaanhoitajan pakeille päästyäni kuulin, että olisi pitänyt soittaa myrkytystietokeskukseen. Kyseenalaistin saamani ohjeistuksen toteutuneeseen tapahtumaketjuun. En ollut uskaltanut sulkea puhelinta missään välissä, vaikka kyseinen instanssi oli todellakin käynyt mielessä. Tätä ongelmaahan ei olisi luonnollisesti ollut, jos käytössäni olisi ollut useita puhelimia… tai ihmisiä. Päivystävä hoitaja sanoi, että myrkytystietokeskuksessa on kaikki käyttöturvallisuustiedotteet, voit soittaa sinne. Ja että kyllä minun on mahdollisimman kiireesti näytettävä silmääni lääkärille. Sairaanhoitaja jäi toistelemaan luuriin samaa laulua, kun ilmoitin, että minäpä lähden tästä nyt sinne paljon puhuttuun Acutaan. Aikaa tapahtuneesta oli tähän mennessä kulunut tunti. Puntaroin taksin ja omien ajo-ominaisuuksieni välillä. Päädyin omaan autoon, kun ajattelin sen olevan nopeampi. Olin oikeassa. Pikapuhelussa siippa lohdutti, ettei haittaa vaikka tulisi sakot, tai vaikka vain parkkisakot.

Acutassa sain käteeni jonotusnumeron, jossa todettiin edelläni olevan neljä asiakasta. Sairaanhoitajan -kiireellistä hoitoa vaativan vaivan- toteamuksen rohkaisemana kysäisin henkilökunnalta tilanteestani. Ja niin… tunti ja viisitoista minuuttia tapahtuneesta, päädyin yhdessä hujauksessa vaaleanpunaisessa trikoopaidassa suolaliuosletku nenänvarteen teipattuna sairaalasänkyyn huuhteluun. Hoitajat etsivät kuumeisesti tietoa Sanytolista, mutta tuloksetta. Putelissa itsessään olisi saattanut lukea jotain, mutta ne olivat kaikki jääneet sinne kauppaan. Lopulta myrkytystietokeskus selvitti, että aineen ph on 5,5 eli turvallisen rajoissa. Silmälle tehtiin joitakin väriainetestejä mahdollisten haavaumien ja syöpymien kartoittamiseksi. Piilolinsseillä oli kuulemma merkittävä osuus siihen, ettei mitään löydetty. Acutan henkilökunta toimi kautta linjan tehokkaasti ja ystävällisesti. Jään mielenkiinnolla odottamaan mitä kotiin lähetettävässä sairaskertomuksessa lukee. Sattui taas sen verran erikoinen illanvietto kohdalle, etten meinannut itsekään uskoa tarinaani.
Nyt alkaa tuntua, että silmä selvisi säikähdyksellä.

Tarinan opetus: Unohda siivoaminen!

Tehtävälista kasaantuu. Viikon pakolliset eivät mahdu tiukkaan aikajanaan. Suoritettavien asioiden listalla… vapaavalintaisessa järjestyksessä:

• Laihduta vähintään kaksi kiloa kahdessa päivässä… eli pyri olemaan ostamatta karkkia. Suklaa on kuitenkin sallittu.
• Muista eväät… vaikket välttämättä ehdikään syödä niitä töissä.
• Tyhjennä jääkaappi pääsiäisloman ajaksi… kaikkea ei kuitenkaan ole pakko syödä itse.
• Muista viedä auto huoltoon loman ajaksi… vaikka riski unohtaa se omaan pihaan on suuri.
• Siisti autoa etenkin sisältä… ettei autohuollon porukka kuole hevosenhajuun, karvaan ja erilaisiin maa-aineksiin.
• Siivoa koti ennen lomaa… että siivoojan kehtaa päästää sisälle.
• Kirjoita siivoojalle anteeksipyyntölappu… kun viime kerralla ei ollut siivoushommia ajatellen jäljellä montaakaan siivousainetta. Nyt on.
• Nosta siivousvälineet esille siivoojaa varten… heti, kun siippa tekee niille tilaa ja viitsii siivota vähintään kuukauden kaikilla tasopinnoilla ja lattioilla maanneet romunsa.
• Sammuta pihalta jouluvalot… vaikkei kinoksen läpi pääse edes jatkojohdon katkaisijalle.
• Tyhjennä piharakennuksen tavarat uuden piharakennuksen tieltä… pelasta siipalta salaa mm. pikkuruutuiset ikkunat ja isopeiliset vanhat puuovet.
• Pelasta Rodo… jonka yli kaivinkone jo melkein ajoi.
• Vie hevosen passi tallille… jos lomalla ollessa jonkun täytyy kutsua eläinlääkäri.
• Siivoa hevosen varustekaappi… ettei hoitajan käydessä tarvitse hävetä.
• Vie tallille hevosenhoitopalkaksi tarkoitetut kaksi kiloa suklaata… osta salaa syömäsi suklaalevyn tilalle yksi levy lisää.
• Piirrä teknisiä hätäriki -venekuvia… vaikket tiedä veneteknisistä asioista mitään.
• Etsi Kambodzan kummipojan kirjemateriaaliaihiot, pakkaa ne lomalle mukaan… ja askartele joutoajalla (?) Lappi-tervehdys.
• Pura valokuvat kamerasta tietokoneelle… ja poista ne kamerasta, vaikka olet varma ettet ehdi.
• Älä juttele ääneen villalangoille… etenkään niin, että kukaan kuulee.
• Suunnittele kaksi villapaitakuviota… vaikka auto ehkä näyttääkin kaarrokkeessa vähän tyhmältä.
• Tarkista, että 1800-luvun lopun revolveri on ehtinyt töissä mahdollisimman lähelle lopullista sijoituspaikkaansa… varmista latausmahdollisuus.
• Muistuta postilaatikon tyhjentäjää toimestaan loman aikana… että kämppä näyttäisi todennäköisemmin asutulta.
• Kotikellojen siirto kesäaikaan jää kuitenkin… mutta yritä edes.
• Muista lähettää mummulle 96-vuotis syntymäpäiväkortti… ja tarkista tänäkin vuonna, mikä se oikea päivä olikaan.
• Muista tehdä fysioterapeutin antamat jumppaliikkeet… vaikka kotona ei ole yhtään kuminauhalle sopivaan kiinnityspaikkaa.
• Sijoita laadukkaaseen hiushoitoaineeseen… koska tukka näyttää taas sen sortin sotkulta, että harjan kanssa on turha vaivautua.
• Etsi kokonainen näytelmän tarpeisto heti mahdollisimman pienellä budjetilla… vaikka minkäänlaisesta ylöspanosta (lavastus ja puvustus) ei ole tietoakaan, eikä tekstikään ole vielä siellä päinkään.
• Kysy pitäisikö näyttelijän hajottama tarpeistokirja korjata… vielä kolmannenkin kerran.
• Muista muistuttaa ratsiopea aikaistuneesta ratsastustunnista… vaikka viimeksi unohtui se virallinenkin aika. Ei tosin ollut ensimmäinen kerta.
• Yritä sopia tyttökahveet… vaikka yksi on reissuhommissa, yksi on kotiäiti, yksi tekee normaalihkoa työaikaa mutta kahdessa paikassa ja yksi on vuorotyön tapaisessa.
• Anna siipalle hankkimasi syntymäpäivälahja… vaikka ostoperusteena olikin oma lehmä ojassa. Tai ainakin pieni nätti vasikka.
• Veroilmoitus… voi helvetti !

Mitä tekisit, jos et ehtisi kaikkea?

… ainakin pari ensimmäistä päivää saikun jälkeen.

Tunneskaala liki kaksi ja puoli kuukautta kestäneen sairausloman jälkeen muistuttaa töihin paluun kynnyksellä paljolti vuoristorataa. Junaan on hypättävä vaikka hirvittää. Hässäkkä arveluttaa etukäteen, vaikka karkeasti ottaen on varsin hyvin tiedossa mitä tuleman pitää. Noin niin kuin suurin piirtein.

Ensimmäinen työpäivä oli heti kärkeen yksitoistatuntinen. Etukäteen ajattelin, etten selviydy, että päivästä tulee turhan raskas ja etten muista mistään mitään. No, selviydyin vaikka päivä oli raskas, ja muistinkin jotain. Mikä omituista, tykkäsinkin kovasti. Jos kala voi niin sanotusti uida työpaikan vedessä, minä olin se kala.

Toisinaan rutiini on vaan niin mun juttu. Hommat hoituivat kepeässä tunnelmassa ja työkaveritkin tuntuivat olevan hyvällä tuulella. Mitä pidemmälle päivä eteni, sitä mukavammalta minusta tuntui. Valtakunnassani oli kaikki hyvin ja työ joutui. Tuttujen suurten kokonaisuuksien hallinta luo turvallisuuden tunnetta… ainakin itselle.

Ikean slogania mukaillen, totesin pitkän päivän jälkeen kotiin kävellessäni, että onpa ihanaa olla töissä. Ihan vilpittömästi. Ikean mielestä on ihanaa olla kotona, mutta se on nyt sairausloman aikana niin nähty, ettei siellä jaksa enää yhtään pönöttää sohvalla ja päivystää non-stoppina toistettavia TV-ohjelmia. Tahdon hääpuvun, Remppa vai muutto ja Sinkkuillallinen ovat nykyään konsepteina todella tuttuja. Mietin usein siinä sohvalla pönöttäessäni, että kuka niitä jaksaa seurata jatkuvaan ihan tosissaan.

Myös toinen päivä… ja koko ensimmäinen viikko töissä, oli varsin mukava. Uuteen teatterijuttuun sisäänajautuminen ottaa hetkensä, mutta kun korva tarkkana seuraa oikein kovasti, saattaa päähän jäädä jotain. Tosin juuri kun olen saanut kirjattua ylös, mitä sovittiin, se muuttuu ennen kuin ehdit saada pistettä lauseelle. Kokonaisuudessaan ensimmäinen työviikko sairausloman jälkeen oli raskas, vaikka oikeasti se oli isossa kuvassa sieltä helpoimmasta päästä. Työkaverit tarjoutuivat avuksi vähänkään epäilyttävissä tilanteissa. Onneksi vastasin työhyvinvointikyselyssä yhtenä parhaimmista arvosanoistani, että työkavereilta saa apua.

Kun töissä olemisen vaihtoehtona on kotisohva ja TV, muuttuu työssä olemisen –ajatus herkästi. En olisi jaksanut enää yhtään hääpukua, muuttoa tai amatöörin valmistamaa illallista. Tosin en olisi jaksanut yhtään ammattikokinkaan valmistamaa illallista TV:ssä. Töissä käymisen miinuspuolena on työn sitovuus. Päivät tuntuvat sairausloman jälkeen niin aikataulutetuilta, että huomaan pohtivani pitääkö oikeasti katkaista luu (kahdesta kohtaa) pystyäkseen vetämään vähän henkeä. Karua mutta totta.

Luulen, että olen edelleen se kala työpaikan vedessä, vaikka arki on astetta raskaampaa. Suurimman osan aikaa töissä on ihan ihanaa. Ainakin silloin, kun homma sujuu.

Alamäki on alaspäin viettävä asia. Muun muassa elämä on sellainen. Alamäki vaikuttaa sanana yhtä aikaa sekä positiiviselta että negatiiviselta. Alaspäin mentäessä on etenemä myötämäessä helpompaa, kuin jatkuvassa ylämäessä tahkoaminen. Toisaalta alaspäin –menemisessä on epäonnistumisen kaikua. Kumpi on tavoiteltavampi: Lievä myötäilevä lasku vai pieni kalteva nousu?

Suuressa mittakaavassa elämä saattaa vaikuttaa ylämäeltä. Ainakin alkuun. Itsensä kehittäminen luo tietotaitoa ja kaikenlaista kapasiteettia on käytössä paljon. Sitten pakkaa sekoittaa rutiini, joka tasaa tilanteen. Elämä ei ole ylämäkeä eikä alamäkeä, vaan tasaista suoraa. Tämä vaihe ei välttämättä kestä kovin kauaa, sillä elämällä on niin suuri virhemarginaali. Silloin alkaa alamäki.

Alamäki on lajina astetta ylämäkeä helpompi, sillä se ei vaadi niin paljoa ponnisteluja. Joskin alamäessä saattaa haiskahtaa hitunen luovuttamisen tunnelmaa. Alamäki vai ylämäki –saattaa olla myös puhtaasti oma valinta. Jos on mennyt aikansa ylämäkeen, saattaa jossain elämän vaiheessa tehdä mieli siirtyä alamäkivaiheeseen. Joillain elämän osa-alueilla tämä mahdollistuu helposti. Toisinaan alamäkeen joutuu vastoin tahtoaan.

Minä jouduin alamäkeen talvilomalla lapissa. Olisin mennyt mieluummin ylämäkeen, mutta seurueen painostus ajoi tilanteeseen, jossa ei ollut liiemmin vaihtoehtoja. Alamäki tarkoitti laskettelua rinteessä. Pääpaino on alaspäin menemisellä. Hissinousu ylämäkeen on vain pakollinen paleltumisvaihe, jonka odotetaan loppuvan mahdollisimman pian.

Alamäessä kaikenlaista riesaa aiheuttavat muut ihmiset, joita on yleensä liikaa ja jotka ovat usein kovasti äänekkäitä. Heikoimpia alamäkilajin harjoittajia, kuten pieniä lapsia, saa väistellä tämän tästä, hisseihin saa jonottaa eikä rauhaa ja hiljaisuutta ole tarjolla mailla halmeilla. Odottaminen on alamäkielämän raivostuttavimpia puolia. Alamäkiharrastajat elävät erilaisissa tahdeissa ja etenkin seurueessa liikuttaessa, korostuvat myös nämä aikajana-ongelmat.

Alamäen kanssa ollaan paljolti ulkoisten tekijöiden ja tekniikan armoilla. Hissit, vessat ja muut vehkeet joko toimivat tai ei. Homma pyörii kuin tehdas, jossa ihmisnappuloita sinkoutuu tasaisin väliaioin suuntaan jos toiseenkin… kunnes palaavat kuin fortuna-pelin kuulat alamäkeä alas lähtöpisteeseen. Murtomaahiihdossa alamäki on hyvä. Etenkin loiva. Jyrkkä saattaa olla kohtalokas.

Lähtöpisteen luullaan olevan ylhäällä, mutta oikeasti se on alamäen alhaalla. Alamäki näyttää alhaalta katsoen ylämäeltä, mutta alamäkilajin harrastajalle se näyttäytyy käytännössä vain alamäkenä. Ylämäkivaihe ohittuu helpotetulla nousulla eli sitä ei ole käytännössä olemassakaan. Paitsi erityisen kylmällä kelillä, jolloin ylämäkivaihe muuttuu sietämättömäksi eikä sitä voi enää ohittaa olan kohautuksella.

Elämä alamäkenä on tullut tiensä päähän. Alamäeltä ei voi välttyä, mutta sen minimoimiseen voi aktiivisesti pyrkiä. Alamäen muuttaminen ylämäeksi on muuttunut yhä mielekkäämmäksi vaihtoehdoksi. Ylämäessä tarjolla on hiljaisuus ja rauha, eikä ympärillä liiku juurikaan minkään kokoisia metelöiviä lajin harrastajia. Ylämäki on muotia, koska se on vähän ekstremempää kuin alamäki. Vapaalasku ja skinnaus on ylämäki.

Ylämäki –olosuhteet eivät sovellu kaikille. Ylämäki vaatii vähän kuntoa ja rohkeutta, sekä pykälää vaativammat vehkeet. Vehkeitä saa astetta suuremmalla summalla rahaa. Alamäkeen verrattuna ylämäki on kaikin puolin suurempi haaste. Elämän alamäki on helposti saavutettavissa. Ylämäkeen pitää ponnistella.

Vaikka ylämäki tuntuu nykyään mielekkäämmältä vaihtoehdolta, on hankala päättää kumpi on oikeasti parempi vaihtoehto. Alamäki on helppoa, mutta siinä on se luovuttamisen meininki. Ylämäki on tavoitteellinen ja haastava. Sitä arvostetaankin ihan eri tavalla. Kuitenkaan kukaan ei voi jäädä ylämäkeen tai ylämäen päälle. Lopulta on pakko tulla alamäkeä alas.

Kun on itse estynyt ratsastamaan, tulee keksittyä kaikenlaisia lähestymistapoja päästäkseen hevosten ja tallikavereiden vaikutuspiiriin. Kohdallani se oli yllättäen ratsastustuntien pitäminen, vailla minkään sortin ymmärrystä asiasta. Puolustuksekseni voin sanoa, ettei idea ollut kuitenkaan omani.

Niin vaan huomasin pitäneeni viimeisen viikon aikana viisi ratsastustuntia neljälle eri ihmiselle. Alkuperäinen ajatus lähti siitä, että ystäväni pyysi minua tarkistamaan istuntaansa, joka selkäkipuilun myötä oli alkanut vaikuttaa oleellisesti ratsastamiseen, hevoseen, ratsukon kehittymiseen… ja niin edelleen. Niin minä menin tarkkailemaan pikimustaa hevosta iltahämärissä ja tunsin itseni idiootiksi. Muiden ratsastamista ei ole tullut viime vuosina juurikaan seurattua, joten keikka oli varsin opettavainen. Oli myönnettävä, että kentän keskeltä tai hevosen vierellä kulkiessa näkee paljon sellaisia asioita ja yksityiskohtia, joita ei huomaa satulassa istuessaan. Ja mikä hauskinta, ne nyanssit näkee sekä siinä ohjattavassa ratsukossa että omassa ratsastamisessaan.

Ensimmäisen tunnin ratsastajan asentovirheet näkyivät yllättävän selvästi sekä ratsastajassa että hevosessa. Se, kuinka ratsastajan virheellinen liikekieli suhteessa pyydettyyn asiaan ja suoritettavaan tehtävään estää hevosta toteuttamasta ratsastajan alkuperäistä ajatusta, oli helpompi havaita maassa seisten. Korjailimme vinoa ratsastusasentoa irrottelemalla lonkkia, rentouttamalla istuntaa varpaista päälaelle ja työskentelemällä kevyessä istunnassa. Vinoa ratsastusasentoa kompensoivasta ratsastajan alati koukistuvasta vasemmasta jalasta piti huomauttaa tämän tästä tehtäviä suoritettaessa. Tämä ratsastaja valuu todella nopeasti mukavuusalueelleen lihasten hakeutuessa rutiiniksi muodostuneeseen vanhaan tuttuun asentoon. Ravissa, töltissä ja laukassa ratsastajan rintamasuunnan tarkistaminen avasi hevosta mahdollistamaan pyydetyn tehtävän suorittamista todella selkeästi. Lopputunnista sekä ratsastaja että hevonen vaikuttivat tyytyväisiltä.

Tapauksesta toisella tallilla kerrottuani, minua pyydettiin samaan hommaan eli istunnan korjaamiseen ja virheasentojen välittömään oikeaksi palauttamiseen. Niin minä huomasin jälleen seisovani keskellä kenttää ja määrääväni kiihkeäluontoista hevosta pyöriteltäväksi pienellä ympyrällä taipumisen, asettumisen ja rentouttamisen nimissä. Kun hevonen saatiin ´käynnistymään´, otettiin raippa pois, koska huomasin sen turhaksi. Tällä ratsastajalla oman vinouden takia perusratsastusasennoksi oli muodostunut vasen jalka suorana –versio. Tällä kertaa muistuttelin sen koukistamisesta. Kun hevosen kanssa työskenneltiin ympyrällä liioitellun johtavalla sisäohjalla, jonka pehmeään tuntumaan ja myötäykseen kiinnitettiin erityistä huomiota ja sisäkorvaa kohti liioitellusti nostettavalla ulko-ohjalla, alkoi hevonen rentoutua ja pyöristyä.

Keskustelimme ratsastajan kanssa, kuinka hevosen on täysin mahdotonta tietää, mitä ratsastaja on ajatellut tehdä ja kun avut tulevat ristiriitaisesti ristiriitaisessa järjestyksessä. Sitten syytetään hevosta huono ja ymmärtämättömäksi. Hevoselle esitettävät asiat on hyvä ilmaista yksinkertaisesti ja ratsukolla on hyvä olla jonkinlainen henkinen kartta, jotta kumpikin tietää missä liikutaan ja mitä kohden ollaan menossa. Asioita, joita ei yksikseen tai suuressa ryhmässä ratsastaessaan tule juurikaan ehdittyä pohtia. Saati toteuttaa käytännössä, kun suorittaminen menee usein kaiken edelle. Tehtävää väännetään hampaat irvessä myös henkisellä tasolla.

Seuraavaksi seisoin kentällä opettamassa ratsastajaa ratsastamaan omalla hevosellani. Hevonen on herkkä istunnalle ja havaitsee välittömästi uuden ratsastajan selässään. Heti selkään nousun aikana silmissä näkyi enemmän valkuaista kuin varsinaista silmää. On palkitsevaa, kuinka oman hevosensa tuntee kuin omat taskunsa. Se auttaa minua ohjeistamaan uutta ratsastajaa toimimaan juuri oikealla tavalla saavuttaaksemme mahdollisimman hyvän lopputuloksen mahdollisimman nopeasti. Tällä tunnilla rentoutimme niin ikään hevosta… ja ratsastajaa… pyörimällä pienillä ympyröillä ja astumalla sisätakajalkaa kohti ulkoetujalkaa. Teimme avotaivutuksia ja ulospäin asetusta keskineliöllä. Lopputunnista ratsukon tunnelma oli rento ja pyöreä. Vaikka työskentelimme vain käynnissä, oli muutos huimaava alkutunnin asetelmaan nähden. Jälleen ratsastaja kiitti ja pyysi minua opettamaan häntä ratsastamaan. Vastasin, etten osaa opettaa häntä ratsastamaan, mutta osaan opettaa häntä ratsastamaan omalla hevosellani. Teimme diilin ratsastus- / ohjas-ajo –vaihtokaupoista.

Pari päivää tämän jälkeen huomasin seisovani opettajan roolissa, kun ystäväni ratsasti pitkän tauon jälkeen hevoseni, minua liikutuksessa auttaakseen. Heti alusta alkaen he olivat kuin vanha pari, sillä ratsastaja osaa huomioida hevosen herkkyyden, olla istunnalla läsnä hienovaraisesti, pitää avut lähellä hevosta, olla myötäävä mutta tukea antava suusta ja ennen kaikkea pelkäämätön. Tällä kerralla teimme asetusten ja taivutusten jälkeen yhden ohjan pysäytyksiä pitkin ohjin käynnissä, ravissa, töltissä ja laukassa. Kun hevosen saa laukkaamaan rennosti pitämällä ohjista vain yhdellä kädellä ja pysäytettyä sen kauniisti sekä nostettua saman tien laukan paikaltaan, on onnistuttu jossakin. Ratsukon työskentelyä oli ilo seurata. Lopuksi teimme lapaa aukaisevaa pas de côté –tyyppistä harjoitusta käynnissä ja töltissä. Harjoituksessa lyhyeltä sivulta käännytään pituushalkaisijalle, suoristetaan hevonen, asetetaan sisään ja ratsastetaan kohti ulkolapaa ja kohti kentän toisen päädyn nurkkaa. Tämäkin harjoitus meni hyvin ja ratsukko oli tyytyväinen. Ratsastajalle harjoitus oli hyvin erilainen, kuin mihin koulukentällä on totuttu. Minä olin tyytyväinen sekä hevosen että ratsastajan puolesta, kun yhteisymmärrys näkyi niin selkeästi. Sovimme uudesta `tunnista´ suit sait.

Toinen tunti toteutuikin tuota pikaa. Koska ratsastajalle kävi kaikki, päädyimme tekemään ehdotuksestamme Sihyn kouluratsastusohjelmaa issikoille. Aluksi lämmittelimme hevosta pienillä ympyröillä takajalkoja, lapaa ja rintakehää voimistellen. Avotaivutusta pitkillä sivuilla ja tempon vaihteluita uralla. Laukkaympyrä sujui mallikkaasti etenkin oikeaan kierrokseen ja ravia ympyrällä työstettäessä havaitsimme molemmat, että kumpaankin kierrokseen auttoi oikean ohjan nostaminen vasenta korvaa kohden. Kuvittelin tämän ominaisuuden johtuneen omasta asennosta, mutta tämä tunti todisti ettei näin ehkä olekaan.

Tuntien lopussa on ollut hämmentävää huomata, että hevoset ovat melkein sulaa vahaa. Ikään kuin ne pyytäisivät, että ratsasta vielä minua hyvin. Minä tiedän mitä sinä pyydät ja haluaisin tehdä sen sinun kanssasi. Maastakäsin monta asiaa näkee niin paljon selvemmin. Se, etten ole päässyt enkä ihan heti ole pääsemässäkään itse hevosen selkään, saattaakin kääntyä vielä voitokseni. Korjaamalla… tai yrittämällä korjata… muiden virheitä, opin itse ehkä enemmän. Joskin teorian siirtäminen käytäntöön omassa ratsastajan roolissani on kohdallani ollut aina haastavaa ja prosessina melko hidas. Ei tästä uudesta open roolista kuitenkaan mitään haittaa ole. Siis minulle. Noiden muiden ratsukoiden pilaamisestakaan en ota mitään vastuuta.

Ensin alkuun tilanne oli sellainen, että saatoin hieman panikoitua, kun viimeisin villapaita valmistui. Paidanjärjestysnumero oli 16. Näköpiirissä ei ollut yhtään villapaitatilausta… tai edes alustavaa suunnitelmaa sellaisesta. Vastaavasti lähitulevaisuudessa vaikutti olevan poikkeuksellisen paljon joutoaikaa. Katastrofin ainekset olivat kasassa. Näin jo mielikuvissani, kuinka dominopalikat alkavat kaatua joka suuntaan ja korttitalot luhistua käsiin.

Toimen ihmisenä päätin tehdä Facebookiin vähän niin kuin mainosmielessä kuvakollaasiin pohjautuvan villapaitapäivityksen. Siinä jokainen teelmä on sievästi valmistumisnumeronsa mukaisella paikallaan. Värijärjestyksistä tai kuvausteknisistä harmonioista viis. Villapaidat on kuvattu milloin milläkin alustalla erilaisissa valotilanteissa… ja siitäkin viis. Lopputulos on värikäs ja kirjava. Kuusitoista –palainen neliö, jossa esiintyy erivärisissä islantilaispaidoissa niin purjevenettä, kettua, pöllöä, hevosta kuin silkkaa ornamentiikkaakin.

Jokainen paita on tehty tilaajan toiveiden mukaan… paitsi kettu ja pöllö, jotka menivät lahjaksi. Niihinkin oli sentään kysytty saajien lempivärit ja lempieläimet. Joulun alla lahjavillapaitatarpeet villiintyivät ihan pienellä aikaa. Lankatilauksia piti tehdä jännittäen samalla, ehtivätkö langat perille riittävän ajoissa. Tekovaiheessa silmukoita sai laskeskella ja pistellä ihan tosissaan. Hyvät yöunet… tai ylipäänsä edes yöunet… ovat ensimmäinen luksustuote, josta kutomiskiireessä tingitään. Eikä pelkästään joulun alla.

Facebookissa lähestyin asiaa varovasti kyselemällä islantilaisvillapaitaneulomisaddiktien tukiryhmän perään saatesanoin:

Repsahdin.
Piti tehdä ihan vaan pari omaan käyttöön.
Sitten huomasin neulomisen lisäksi myös suunnittelevani toiveiden mukaisia malleja.

Sillä seurauksella, etten suinkaan saanut tukiryhmävinkkejä, vaan päivitys sai nopeassa tahdissa 170 tykkäystä ja kymmeniä ”Upeita-, Waude-, Wau-, Mielettömän hienoja-, Huikeita-, Kauniita-, Taitavaa-, Ihania- ja Aivan mahtavia” –kommentteja. Kaupanpäälle tuli kourallinen paitatilauksia, jotka johtivat villapaitatilanteen toiseen osuuteen.

Villapaidoista kiinnostuneet kyselivät aluksi hyvin varovasti olenko oikeasti ihan itse neulonut villapaidat ja josko sellaisia voisi tilata. Jo tokkiinsa, vastasin ja painostin päättämään villapaitalankojen värit heti, että saan tilauksen lähtemään mahdollisimman pikaisesti. Addikti ei kestä montaakaan kutomatonta päivää peräjälkeen. Alkuperäisen suunnitelmani vastaisesti, en uskaltanut edes jakaa päivitystä oman sivuni lisäksi millään hevos-aiheisella facebook-sivustolla. Addiktikin sen tajuaa, että yhdet kädet eivät ehdi kutomaan montaa paitaa samanaikaisesti.

Villapaitaa halajavien tuntui olevan kohtalaisen helppoa valita kuvakollaasin pohjalta, vähän niin kuin katalogista, minkä henkisen paidan haluaisi. Halutaanko paksua vai ohutta lankaa, pitkää vai lyhyttä mallia, hevosta vai jotain muuta elukkaa, terävää vai pyöreää ornamenttia, jyrkkiä kontrasteja vai pehmeää lähiväriharmoniaa. Hevosvillapaidan kysyjälle annan aluksi ohjeistuksen päättää paidan pääväri, hevosen väri ja hevosen pohjaväri. Siihen sitten pari tehosteväriä kylkeen ja askelmerkit ovat hyvällä alulla. Käytännössä kaikki haluavat oman hevosensa värisen neulehevosen…mutta pitäähän sekin kysymys kysyä.

Nyt odottelen kärsimättömänä lankatilauksen saapumista, suunnittelen aikani kuluksi paitakohtaisia lankavärikarttoja ja uusia kuvioita sekä mittautan paidansaajien kriittisiä mittoja. Tässä villapaitatilanteen toisessa vaiheessa kieltämättä hirvittää, oliko ihan pakko ottaa kolme kiireellistä paitaa heti työn alle ja vielä neljä niiden lisäksi jonoon. Kaikilla meillä on addiktiomme. Minulla se on tämä kutominen… mutta kai se voisi huonomminkin olla.

Sydäntalvi on kauneimmillaan ja jopa Etelä-Suomessa on pehmeää puhtaanvalkoista lunta korkeiksi kinoksiksi asti. Sopivasti kirpeät talvipäivät ovat pakkasesta vaaleansinisiä ja kuulaita. Taivaalta leijailee suuria kevyitä lumihiutaleita, eikä pieni tuulenpyörrekään haittaa.

Tienoo on kuin satumaa, jonka paksussa lumessa ja rauhallisessa tunnelmassa on onnekasta saada samoilla kahdestaan hevosen kanssa. Mukavinta olisi päästä laukkaamaan ja pöllyttämään lunta oikein kunnolla, mutta se ei nyt käy, koska… yllättävää kyllä…  juuri nyt minä olen olen sattuvasti sairauslomalla.

Tänä talvena ei valokuvata ratsastuskuvia viimeisin islantilaisvillapaita päällä, eikä karauteta täyttä laukkaa pehmeää baanaa. Ei edes juoksuteta hevosta umpihangessa pitkässä liinassa tehokkaan hankitreenin toivossa. Tänä talvena tarvotaan itse paksussa lumessa ja kolataan omin jaloin reittejä umpihankeen. Parempi toki sekin, kuin olla pääsemättä ollenkaan tallille ja hevosen kylkeen hengittelemään lämmintä hevosen tuoksua.

Raskastahan se on vetää puoleen reiteen asti syvässä kinoksessa hevosta perässään. Matkateko on hitaahkoa ja hevonen kyseleekin tämän tästä miksi pysähdyttiin, voidaanko jo jatkaa matkaa. Lumiseen satumetsään on päästävä. Sieltä löytyy valkoinen talvimaisema, jossa voi seurailla peurojen polkuja ja pysähtyä syömään havuja. Kuusi on parasta, mutta mäntyä ja katajaakin on maisteltu. Jälkimmäisen maku ei varsinaisesti tuntunut miellyttävän hevosta.

Lumen painosta notkuvilta puiden oksilta putoilee lumipaakkuja kauluksesta sisään, jos kulkee varomattomasti, mutta se ei haittaa. Eikä puntin suusta kenkiin sulava lumikaan. Satumaa on laatuaikaa parhaimmillaan. Välillä istutaan syvään lumipöykkyyn mietiskelemään, kuinka asiat voisivat olla huonomminkin. Seuralaiseni mutustelee havuja, minä vain katselen kuinka lumihiutaleet leijailevat maahan ja huppuni reunuksen karva alkaa muuttua valkoiseksi.

Kun asialla on perfektionisti, menee parin tunnin helppoon ja mukavaan pikkupuuhasteluun kepeästi kolmekin päivää kovassa stressissä.

Viimeaikaisten kommellusteni jälkeen katsoin olevani riittävän kirjoitus- ja askartelukykyinen lähettääkseni Kambodzalaiselle kummipojalleni ensimmäisen kerran postia. Sainhan hänen esittelykirjeensä sentään jo ennen vuoden vaihdetta. Otin esille tykötarpeet ja kuvittelin pakkaavani ennalta lajittelemani tavarat, esittelykirjeen ja nivaskan perhekuvia tuota pikaa postikuoreen.

Postikuoren hankkimisesta muodostui ensimmäinen ongelma. Se ei saanut olla värikäs tai kuviollinen tai muutenkaan millään lailla turhan kiinnostava. Kuplamuovikuoria löytyi, mutta ne olivat joko sini-valkokuvioituja, oranssi-valkokirjavia tai punaisella rusetilla koristettuja. Sen lisäksi ne olivat aika ahtaita suurimman mahdollisen kirjekoon mittoihin (25x35x3cm), kun ajatuksenani oli käyttää tila tietenkin maksimaalisesti hyväksi. Kovia laatikkomaisia paketteja ei saa lähettää, vaikka ne mahtuisivatkin edellä kuvatun mukaisesta ”postiluukun reijästä” läpi. Niitäkin ehdin hankkia pari kappaletta, ennen kuin luin postitusohjeet huolellisemmin. Päädyin vertailevan tutkimuksen jälkeen kirjakaupan voimapaperiseen ja sivulaskoksiseen näytepussiin. Viiden sentin paksuuden ajattelin häivyttää teippaamalla pussin pienemmäksi. Ostin siis myös ruman pakkausteipin.

Seuraavaksi mitoitin ja valitsin maailmalle lähetettävät lahjukset. Halusin kirjoittaa kirjeeseen mitä lähetin ja miksi, eli kaikki oli mitattava tarkasti, jotta ne erimuotoisina artikkeleina todella mahtuisivat kuoreen keskenään. Liukas spinneri ja muoviin pakatut kirjoitustarvikkeet piti lukita toisiinsa pehmeällä muoviarkilla ja pikkuautokin osoittautui varsin isoksi artikkeliksi määriteltyyn kuorikokoon nähden. Tavaroiden punnitseminen melko yliolkaisia tuloksia näyttävällä antiikkivaa´alla oli turhauttavaa. Joka välissä piti mallata, mahtuuko setti siitä postiluukkureiästä… jonka ohimennen askartelin siipan vanhasta yritystuotekuvaston kannesta. Koska pahvi oli ohuehkoa, tuli apuvälineestä varsin vetelä ja vaikeakäyttöinen.

Viime metreille asti olin vakuuttunut kovamuovisen paperikansion laittamisesta mukaan kuoreen. Olin ajatellut pakata kaiken turvaan sellaisen sisään, mutta sen jälkeen kun selvisi, että laatikkomainen muoto oli kiellettyjen listalla, menetti kuningasajatus tehonsa. Vaihdoin sen ohuempaan pehmeämuoviseen kansioon, jonka nimitarraan piirtelin `joutoajallani´ kausiluontoisia lumihiutaleita.

Kansion sisään laitoin kaksisivuisen kirjeen lisäksi kummin esittelykortin ja pergamentin näköisestä paperista askartelemani valokuvakoosteen, jossa esittelin kuvin ja tekstein perheeni, hevoseni, kotimaani ja kotikaupunkini. Kaupunkikuvat hoituivat valmiilla postikorteilla, mutta kotimaata ajatellen piirsin vanhasta karttakirjasta leivinpaperin läpi Euroopan, Aasian ja pätkän Afrikkaa. Leikkasin leivinpaperin ääriviivat saksilla ja piirsin mantereet sen ääriviivoja myöten pergamentin näköiselle paperilleni. Suomen ja Kambodzan väritin vihreiksi ja meret sinisiksi. Vuoristojen kohdille lisäsin ruskeaa. Alanurkkaan kirjoitin, kuinka meidän välimatka on yli 10 000 km ja siihen kuluu vähintään 11 tuntia lentokoneella. Piirsin vielä varmuuden vuoksi katkoviivan, pienen lentokonekuvan siivittämänä, maidemme välille. Toiseen alakulmaan liimasin vanhasta taskukalenterista leikatun suomen kartan ja pikkiriikkisen suomen lipun.

Tähän kaikkeen oli kulunut jo reipas kaksi ja puoli päivää. Olin uupunut ja hermo kireällä, kun paketin lähettäminen viivästyi viivästymistään. Vaaditun CN 22 -tullilistan olin hakenut postista jo etukäteen, mutta sen täyttäminen osoittautui kaikkein hermoja raastavimmaksi. Jokainen lähetettävä artikkeli pitää merkata, samoin sen yksittäinen paino ja hinta. Hinta mielellään alakanttiin, ettei kukaan ylimääräinen innostu lähetyksestä liikaa. Tavaroiden yhteispaino merkitään alimmaiseksi, mutta koska se ei tietenkään täsmää koko paketin lopullisen painon kanssa, meni sormi suuhun. Painaahan pakkausmateriaali ja jokainen paperiarkkikin jotain. Asiassa auttoi postin täti, mutten silti ole varma menikö homma oikein ja pääseekö paketti koskaan perille asti. En siksikään, että ohjeistuksessa annettiin ihan eri lähettäjän- ja vastaanottajan osoite, kuin millaiset osoitetarrat minulle oli lähetetty ennakkoon. Turhautuneena otin riskin, lätkäisin tarrat pintaan ja toivoin parasta.

Postissa täti liimasi vielä kuoren päälle molemmin puolin Priority –tarrat ja postimerkin virkaa toimittaneen 1.luokan maksutarran. Ei liian nättiä edelleenkään. Minä pyyhin hikeä otsalta ja otin kuoresta kuvan, että olisin ensi kerralla fiksumpi. Mistä muuten tietää, pääsevätkö pakettini koskaan perille? Onko ainoa toivo kysellä jokaisessa kirjeessä kiivaasti erilaisia kysymyksiä, joihin sitten odotellaan vastauksia vähän niin kuin todistusaineistoksi perille pääsystä.

Muka leppoisa homma, ja minä olen jo ensimmäisen kirjeen jälkeen ihmisraunio.

Kuulen usein ympärilläni voivoteltavan, kuinka välillä pitäisi rauhoittua, levätä, pysähtyä… tehdä ylipäänsä jotain muuta kuin olla koko ajan menossa. Nämä voivottelut on tarkoitettu minulle! Kuukausi sitten erehdyin pysähtymään tukevasti kahdelle jalalle tasamaalle noin kahdeksi sekunniksi… ja heti oli solisluu poikki. Tapauksen koomisuutta lisäsi kontrastina se, että olin juuri palannut Lapista vapaalasku- ja hiihtoreissulta sekä laukkaillut hevosellani pitkin poikin ilman satulaa pelkällä riimulla.

Erehdyin sitten huono-onnisesti taluttelemaan kaverin hevosta, joka yllättäen halusikin olla toisaalla. Vaikka riimunnaru ei ollut käteni ympärillä edes kierteellä, ehti äkkilähtö tempaista minut noin metrin verran ilmaan ja toisen mokoman pää edellä takaisin maahan. Siinä vaiheessa kun pää kopsahti jäiseen kinokseen, kävi mielessä kristallinkirkas ajatus aivovammasta. Ensiavun ortopedin mukaan pää oli CT-kuvan tarkastelun jälkeen kuitenkin tyhjää täynnä. Lause tuntui kohteliaisuudelta. Sen sijaan takista repesi hihasauma ja solisluun päät törröttivät ihon alla mukavasti eri ilmansuuntiin. Ortopedin mukaan solisluu on suojamekanismi monelle muulle sen alla olevalle paljon tärkeämmälle asialle. Siinä vaiheessa kun se on kahdesta kohtaa poikki, ei kuitenkaan naurata yhtään. Ainakaan, jos ei ole kunnolla lääkkeissä.

Tarkensimme tilannetta toisen ortopedin mielipiteellä, joka totesi heti kärkeen, etteivät nuo luunpäät tule koskaan kohtaamaan ilman leikkausta. Ensimmäinen ortopedi oli jo kertonut ettei solisluita nykyään välttämättä edes leikata. Koska tässä lähdettiin kuitenkin hakemaan parasta mahdollista lopputulosta, nopeaa toipumista… ja vakuutukset olivat siipan ansiosta mallillaan… niin leikkaukseen mentiin. Lopullisen päätökseni tein siinä vaiheessa, kun selvisi, että yksityispuolella tarjoillaan leikkauksen jälkeen skumppaa.

Leikkuriin meno tuntui rutiinilta. Selästä avoin leikkauspaita päälle, kylmä tippa käteen ja antibiootit kanyylin kautta suoneen. Erotuksena edellisiin vastaaviin tapauksiin, annettiin esilääkitykseksi ainoastaan antihistamiinia ja tulehduskipulääkettä. Ihmettelinkin, miksei yhtään laulattanut ja tanssittanut pöydillä ennen leikkaussaliin siirtoa. Aiemmilla kerroilla on annettu joitakin kolmioitakin ja meno on ollut ihan toista.

Leikkauksen jälkeen, kun minua oli siipan mukaan yritetty herätellä, olin todennut tyhjentävästi, että antaisitte nukkua kun kerran väsyttää. Hetken päästä yrittivät uudelleen, jolloin ponkaisin linkkuveitsenä istumaan ja syytin sängyn jalkopäässä seisovaa siippaa: ”Mitä sinäkin täällä teet?” Rauhoituin, kun sain valita otanko konjakkia vai skumppaa. Kysyin kumpaa on isompi annoskoko, ja koska skumppaa sai koko piccolon, otin sen. Otin myös todistusaineistoksi kasan tilannekuvia, vaikka kärsin tipan aiheuttamasta järkyttävästä pissahädästä.

Kotiin annettiin mukaan kassillisen mukavasti nukuttavia kolmioita. Käsi kymmenettä päivää kantositeessä, äärimmäisen rajoittuneilla liikkeillä varustettuna ei ole niin väliä mitä tekee, kun ainoana vakavana vaihtoehtona on nukkuminen. Vaihe kesti sellaisen kolme päivää, vaihtuen sitten pelkästään väsymykseksi. Kolmiot eivät enää puhutelleet, eikä muitakaan kipulääkkeitä juuri tarvittu, mutta montaakaan asiaa ei päivän aikana jaksanut tehdä, kun jo piti vetää pienet tirsat. Tämäkin vaihe meni harmittavan pian ohi ja jäljelle jäi vain valvominen.

Totuus on, että oikeakätinen yksikätinen, jonka nimenomaisesti oikea käsi on kantositeessä, on aika turha. Vähissä ovat asiat, joita pystyy ihan itse tekemään. Pukeutuminen, ja erityisesti riisuuntuminen ovat arjen pakollisia haasteita. Vasurihampaidenpesun jäljiltä hammastahnaa on enemmän kylpyhuoneen seinillä kuin suussa, ja nutturan tekeminen on täysin mahdoton ajatus. Siippa auttoi monessa, mutta nuttura oli haastavin. Pidin sitä kuitenkin merkittävänä tekijänä, etten kuristuisi tukkaani. Onneksi sen tekemistä sai harjoitella reilun kolmisen viikkoa.

Ruokapuolella mitään vakuumipakattuja nahkeita muoveja tai erilaisia rasioita oli ihan turha yrittää itse lähestyä sillä silmällä. Siippa pilpusti ruuan lautaselleni ja piteli keittolautasta paikoillaan, että pystyin imuroimaan siitä viimeisetkin tipat. Toinen vaihtoehto oli yrittää itse kiilata kuppi leualla pöydän kulmaan paikoilleen ja kallistaa reilusti. Sushilassa syöminen oli  colaa ja poppareita vaille yleisönähtävyys, kun koitin vasurilla metsästellä sushinyttyröitä lautaseltani… ja sen vierestä.

Kaksi viikkoa leikkauksesta ihailimme ortopedin kanssa röntgenkuvan kymmensenttistä lukkoruuvein solisluuhuni kiinnitettyä metallilaattaa. Arpi on avokaulaisia tyttömekkoja ajatellen varsin miehekäs. Koska luutuminen -aiheena alkoi kiinnostaa kummasti, piirsi ortopedi paperille kuinka homma etenee. Luu ei tietenkään luudu samalla tavalla metallilla tuettuna kuin omin avuin. Luutumisen vaiheista jää pois kaikenlaista kallusta ja muuta, eikä lopputuloskaan ole niin joustava, kuin kehon omin avuin rakentamana, mutta näillä on mentävä.

Siirryin kuntoutusputkeen ja löysin epäkäslihaksen. Se on yläselän alueella oleva liito-oravan näköinen asia, joka kiinnittyy yläosistaan jonnekin olalle ja kaulalle, ja johon sattuu kaikki kättä nostava liike. Fysioterapeutti antoi treeniohjelman, joka terveen silmään näyttää naurettavan helpolta, mutta joka tällaiselle epäonniselle hevosentaluttajalle aiheuttaa melkoista pään vaivaa. Kipu pitäisi määritellä asteikolla 0-10 eikä treeni saisi aiheuttaa yli viiden kipua. Aihe on haastava, sillä minun asteikkoni on koulun peruja 4-10. Tarkoittaa siis sitä, että teen kun pystyn, mutten edes aloita, jos tuntuu liialta. Lepokin on kuulemma ihan hyvä juttu, vaikka siitä tuleekin huono omatunto.

Kaikkien pitäisi kerran elämässään päästä kokeilemaan yksikätisyyttä. Ei välttämättä niin, että luita tarvitsisi katkoa, mutta ihan vaan yleissivistyksen vuoksi. Arki on melko erilaista väärällä kädellä suoritettuna. Eivätkä väärälle kädelle vahvistetut ominaisuudet kuulemma edes jää muistiin. Jos ja kun se parempi käsi siitä kuntoutuu, on se väärä käsi ihan yhtä paska kuin ennenkin. Nyt on kituutettu kuukausi yksikätisenä, ja siinäkin on ollut 29 päivää liikaa. Hyvälläkin säkällä menee enää viisi kuukautta, niin aletaan olla lähellä alkuperäistä.

Iiiikk! En kestä. Minulla on nimittäin aivan uusi kahdeksanvuotias kummipoika. Silmäteräni asuu keski-Kambodzan maaseudulla Santukin kylässä. Santukissa on puhdas vesi kortilla, vain 60% alakoulunsa päättävistä lapsista osaa lukea, toimeentulo on niukkaa ja lapset kärsivät aliravitsemuksesta. Päätin yrittää auttaa täältä etäältä.

Löysin kummipoikani kaikkein heikoimpia ja hauraimmassa asemassa olevia lapsia auttavan Suomen World Vision –yhdistyksen kautta. Suomen yksikkö on osa maailman suurinta kummilapsijärjestöä. He ovat käynnistäneet Santukissa alkuvuodesta 2017 viisitoista vuotta kestävän aluekehitysohjelman, johon tutustuin heti kummipojan löydettyäni. Kummihankkeeni etenemä oli kaikin puolin varsin nopea ja intensiivinen.

Kaikki alkoi iltamyöhällään facekaverin päivityksestä, jossa kerrottiin kuinka kotona oli vaivalla tehty ruoka valmiina, mutta perheen lapset paneutuivat kuka mihinkin sähköisen median laitteeseensa niin, ettei ruoka kiinnostanut oikein ketään. Ovikello soi ja siellä tarjottiin ovelta ovelle –periaatteella mahdollisuutta osallistua kummilapsitoimintaan. Omien lastensa käytöksestä suivaantuneena facekaveri tarttui tilaisuuteen. Päivitys oli niin koskettava, että klikkasin saman tien World Visionin sivun auki.

Yhdistyksen kautta kummilapsi on mahdollista valita itse tai antaa asian ratketa sattumanvaraisesti. Minulla oli tavallaan selvät sävelet. Määrittelin haluavani 5-10 vuotiaan pojan Kambodzasta. Valinta oli helppo, sillä noin 10 vuotta sitten Kambodzassa käytyäni ajattelin jo silloin, että maa on kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan viehättävä, ja haluaisin jollain konstilla auttaa nimenomaan Kambodzalaisia lapsia. En ymmärrä mikä tässä oikein kesti. Lasten kuvat, iät, lempiharrastukset ja lempiaineet koulussa, vilahtelivat ruudulla. Muutamasta mieleisimmästä katsoin suloiset videotervehdykset ja päädyin lopulta puntaroimaan kahden söötin pojan välillä. Itkua vääntäen olisin halunnut molemmat, mutta koska se ei ollut mahdollista, intuitio ratkaisi.

Valitsemani kahdeksanvuotiaan pojan samankaltaisuus suhteessa kummipoikaani täällä kotona loi mielikuvan kahdesta marjasta, joita molempien haluaisin tukea kaikin keinoin. Kambodzan kahdeksanvuotias on yhtälailla vähän ujo, vähän reipas ja vähän samannäköinenkin tumma nappisilmä, kuin sisarenpoikani täällä Suomessa. Maltan tuskin odottaa, että saan hänestä tarkempia tietoja, yhteystiedot minne kirjoittaa ja tietenkin postia häneltä. Aion kirjoittaa englanniksi, kun en osaa Khmeriä sitäkään vähää. Olen niin innoissani, että voisin vaikka heti pakata kassini ja lähteä tapaamaan häntä. Jos minulla olisi siihen varaa ja saisin töistä sen verran vapaata… tietenkin.

Ajattelin eilen illalla töiden jälkeen hoidella joitakin tärkeitä asioita, mutta päädyinkin tekemään jotakin vielä tärkeämpää. Välillä osaan hämmästyttää myös itseni, ja silti kaikki tämä tuntuu päivänselvältä. Murehdin tosin jo nyt, etten ehdi enää toimittaa Santukin pojalleni joulukorttia enkä pientä lahjaakaan täksi jouluksi. Murehdin myös ehdinkö reagoida ajoissa edes hänen syntymäpäiväänsä maaliskuussa. Mitä kahdeksanvuotias maalaispoika haluaisi tai tarvitsisi Kambodzan syrjäseudulla? Mikä mahtuu tiukkamittaiseen postikuoreen eikä ole ruokaa tai mitään turhan arvokasta tullattavaa. Ovatko pikkuautot tullivapaita? Esittelytekstin mukaan hän ainakin pitäisi niistä. Mistä 8-vuotiaan Kambodzalaisen kanssa ylipäänsä keskustellaan?

Jään nyt ensin kumminkin odottelemaan kummikorttia, kirjeenvaihto-osoitetta, ja 20€:n kuukausittaista tilisiirtoa sekä vuosiraporttia kummilapsen kuvan, terveisten ja piirroksen kanssa. Kirjeenvaihtoa ei kuulemma velvoiteta, mutta jo tiedon kaukaisesta ystävästä Suomessa kerrotaan merkitsee lapselle paljon… vaikka hän ei takuulla tiedä, kuinka paljon tämä merkitsee minulle jo nyt. Asiaa pohtiessani yritän pääasiassa selviytyä itkemättä. En malta odottaa saada tutustua Kambodzan kauniin maan ja kulttuurin sydämessä asuvaan poikaan perheineen. Tai Iiikk !.. jossain vaiheessa käydä oikeasti vaikka katsomassa häntä !