Miten teen sinut onnelliseksi

Miten teen sinusta onnellisen

Kysyn miltei päivittäin äänettömästi hevoseltani, mikä tekisi hänet minun kanssani vähiten onnettomaksi. Miten voisimme maksimoida kollektiivisen onnellisuutemme. Miten olisin paras mahdollinen ihmisen näköinen hevonen hevoselleni. Että olisimme oikeasti läsnä toisillemme ja puhuisimme keskenämme mahdollisimman paljon samaa kieltä.

Vajaassa kolmessa yhteisessä vuodessa on kuljettu pitkä tie. Minun mielestäni on edetty onnellisesta tilanteesta onnelliseen. Hevosen mielipiteestä ei ole täydellistä varmuutta. Onnellisuuden luonne on muuttunut tilanteen mukaan. Alussa en voinut aavistaakaan sitä onnellisuuden tasoa, jolla nyt ollaan. Tutustuessamme pikkuhiljaa toisiimme, olemme vaivihkaa rakentaneet yhteistä onnellisuutta.

Kolme vuotta sitten ratsastin sattuman seurauksena yksityistunnin nykyisellä hevosellani. Hän oli, ja on herkkä, mutta takajalkojen pienet vaihtoaskeleet eivät minua pelottaneet. Puolessa välissä tuntia uskalsin sanoa ääneen, että olin tyystin ihastunut häneen. Pidin häntä ystävänäni saman tien ja minusta olimme kuin kaksi marjaa. Hevonen puhuu paljon, mutta äänettömästi. Tuntui, että meille syntyi jo tuolloin yhteys, jota yritän yhä jalostaa, kuuntelemalla hevosta vielä herkemmällä korvalla.

Hän on niin sanottu yhden ihmisen hevonen. Hevoseni tarvitsee sekä fyysistä että henkistä tilaa, vaikka on samaan aikaan hyvinkin sosiaalinen. Tunnistin siinä heti itseni. Tuskailen, kun en ymmärrä kaikkea mitä hevoseni kulloinkin ajattelee tai eleillään tahtoo sanoa. Ja kuitenkin, tulkitsen häntä samanaikaisesti hyvinkin helposti.

Ihan alkuun hevoseni kieltäytyi antamasta kiinni tarhasta haettaessa. Ei ollut kerta eikä kaksi, kun puoli tallia juoksi herkkujen, ruokakuppien ja liinojen kanssa ketjuna ympäri tarhaan hevoseni perässä. Sitten sanoin, että lopetetaan juokseminen. Reaktio ei johdu ihmisistä. Se johtuu tarhan muista hevosista, etenkin yhdestä nuoresta orista. Tilannetta seurattuani olin tullut tulokseen, ettei hevoseni halunnut muiden hevosten olevan lähellä, kun häntä oltiin kytkemässä kiinni. Tilanne oli pakoeläimelle uhkaava ja pelottava. Opettelin ohjaamaan muut hevoset pois, kun hain omaani tarhasta.

Piirteellä on sellainenkin negatiivinen puoli, että jos hevoseni sattuu olemaan makuullaan sitä tarhasta haettaessa, nousee se ylös heti, jos muut hevoset liikkuvat lähemmäksi. Suureksi harmikseni olen päässyt vain kerran silittämään pitkällään olevaa hevostani ja pakahduin onnesta, ettei syy ollutkaan ollut välttämättä minussa. Etteikö minua olisi voinut päästää niin lähelle, ilman että olisi pitänyt nousta ylös olemaan varuillaan. Minuun luotetaan kuitenkin sen verran, että sain sittenkin mennä ihan lähelle, hänen henkilökohtaiseen tilaansa.

Meidän kahdenkeskinen suhteemme ja tunnesiteemme elää arjessa, pysyen kuitenkin samalla kaiken aikaa jollain tapaa kummallisen staattisena. Kasvamme yhdessä tilanteesta toiseen ja hetkistä seuraaviin. Yritän kommunikoida vastavuoroisesti, että myös hevonen saisi silloin tällöin suunvuoron. Ei tuntisi itseään pelkästään ihmisen pomoilun ja vallankäytön välikappaleeksi. Haluaisin tehdä monipuolisia asioita yhdessä, ja ennen kaikkea hyvässä hengessä. Yritän tehdä hevostani onnelliseksi tarjoamalla sille erilaisia mahdollisuuksia liikkua ja olla ihmisen kanssa. Samaan aikaan hän yrittää epätoivoisesti kertoa minulle, että onnellisemmaksi tullaan ainoastaan syömällä heinää ja muita herkkuja. Vaikka en halua käytännön tekemistemme pohjautuvan makupalojen antamiseen, helpottavat ne joskus työskentelyä oleellisesti.

Muutama päivä sitten ilmoitin hevoselleni, että tänään me leikimme. Pilkoin taskut täyteen pieniä paloja hevoskarkkeja ja kuivaa leipää, riisuin hevoselta riimun ja pyysin kevyesti raipan avustuksella sitä tekemään yksinkertaiselta tuntuvia asioita irtona kentällä. Peruutus, kohti liikkuminen, luokse tulo, paikalleen seisahtuminen, väistöt, kumarrus, taivutus tai rinnalla ravaaminen eivät ole itsestäänselvyys. Itse asiassa ne ovat melko vaikeita tehtäviä. Etenkin, kun kanssamme samalla kentällä työskenteli toinen ratsukko ratsain. Onneksi hevoseni ei edes huomannut heitä, sillä taskussani olevat herkut veivät voiton. En tiedä kauanko veisi tehdä samoja asioita ilman ruokapalkintoa. Luultavasti koko loppu elämä.

Viilenevä loppusyksy tuntuu olevan keskinäisen kanssakäymisemme kulta-aikaa. Tiedän jo, että hevoseni on onnellisempi, kun alkaa pakastaa. Lumestakin taitaa tulla lisäpisteitä. Toivoisin, että tämä olisi otollista aikaa puhua keskenämme kuiskaamalla. Rauhoittua samaan tilaan olemaan läsnä toisillemme ja kysymään… ei niinkään mikä tekee sinut onnelliseksi, vaan miten juuri minä voisin tehdä juuri sinut onnelliseksi. Niin, että yhdessäolo ei haastavienkaan asioiden äärellä ole suorittamista, vaan mukavaa, mielekästä ja tavoitteellista… onnellista arkea.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *