Yksikätinen

Yksikätinen

Kuulen usein ympärilläni voivoteltavan, kuinka välillä pitäisi rauhoittua, levätä, pysähtyä… tehdä ylipäänsä jotain muuta kuin olla koko ajan menossa. Nämä voivottelut on tarkoitettu minulle! Kuukausi sitten erehdyin pysähtymään tukevasti kahdelle jalalle tasamaalle noin kahdeksi sekunniksi… ja heti oli solisluu poikki. Tapauksen koomisuutta lisäsi kontrastina se, että olin juuri palannut Lapista vapaalasku- ja hiihtoreissulta sekä laukkaillut hevosellani pitkin poikin ilman satulaa pelkällä riimulla.

Erehdyin sitten huono-onnisesti taluttelemaan kaverin hevosta, joka yllättäen halusikin olla toisaalla. Vaikka riimunnaru ei ollut käteni ympärillä edes kierteellä, ehti äkkilähtö tempaista minut noin metrin verran ilmaan ja toisen mokoman pää edellä takaisin maahan. Siinä vaiheessa kun pää kopsahti jäiseen kinokseen, kävi mielessä kristallinkirkas ajatus aivovammasta. Ensiavun ortopedin mukaan pää oli CT-kuvan tarkastelun jälkeen kuitenkin tyhjää täynnä. Lause tuntui kohteliaisuudelta. Sen sijaan takista repesi hihasauma ja solisluun päät törröttivät ihon alla mukavasti eri ilmansuuntiin. Ortopedin mukaan solisluu on suojamekanismi monelle muulle sen alla olevalle paljon tärkeämmälle asialle. Siinä vaiheessa kun se on kahdesta kohtaa poikki, ei kuitenkaan naurata yhtään. Ainakaan, jos ei ole kunnolla lääkkeissä.

Tarkensimme tilannetta toisen ortopedin mielipiteellä, joka totesi heti kärkeen, etteivät nuo luunpäät tule koskaan kohtaamaan ilman leikkausta. Ensimmäinen ortopedi oli jo kertonut ettei solisluita nykyään välttämättä edes leikata. Koska tässä lähdettiin kuitenkin hakemaan parasta mahdollista lopputulosta, nopeaa toipumista… ja vakuutukset olivat siipan ansiosta mallillaan… niin leikkaukseen mentiin. Lopullisen päätökseni tein siinä vaiheessa, kun selvisi, että yksityispuolella tarjoillaan leikkauksen jälkeen skumppaa.

Leikkuriin meno tuntui rutiinilta. Selästä avoin leikkauspaita päälle, kylmä tippa käteen ja antibiootit kanyylin kautta suoneen. Erotuksena edellisiin vastaaviin tapauksiin, annettiin esilääkitykseksi ainoastaan antihistamiinia ja tulehduskipulääkettä. Ihmettelinkin, miksei yhtään laulattanut ja tanssittanut pöydillä ennen leikkaussaliin siirtoa. Aiemmilla kerroilla on annettu joitakin kolmioitakin ja meno on ollut ihan toista.

Leikkauksen jälkeen, kun minua oli siipan mukaan yritetty herätellä, olin todennut tyhjentävästi, että antaisitte nukkua kun kerran väsyttää. Hetken päästä yrittivät uudelleen, jolloin ponkaisin linkkuveitsenä istumaan ja syytin sängyn jalkopäässä seisovaa siippaa: ”Mitä sinäkin täällä teet?” Rauhoituin, kun sain valita otanko konjakkia vai skumppaa. Kysyin kumpaa on isompi annoskoko, ja koska skumppaa sai koko piccolon, otin sen. Otin myös todistusaineistoksi kasan tilannekuvia, vaikka kärsin tipan aiheuttamasta järkyttävästä pissahädästä.

Kotiin annettiin mukaan kassillisen mukavasti nukuttavia kolmioita. Käsi kymmenettä päivää kantositeessä, äärimmäisen rajoittuneilla liikkeillä varustettuna ei ole niin väliä mitä tekee, kun ainoana vakavana vaihtoehtona on nukkuminen. Vaihe kesti sellaisen kolme päivää, vaihtuen sitten pelkästään väsymykseksi. Kolmiot eivät enää puhutelleet, eikä muitakaan kipulääkkeitä juuri tarvittu, mutta montaakaan asiaa ei päivän aikana jaksanut tehdä, kun jo piti vetää pienet tirsat. Tämäkin vaihe meni harmittavan pian ohi ja jäljelle jäi vain valvominen.

Totuus on, että oikeakätinen yksikätinen, jonka nimenomaisesti oikea käsi on kantositeessä, on aika turha. Vähissä ovat asiat, joita pystyy ihan itse tekemään. Pukeutuminen, ja erityisesti riisuuntuminen ovat arjen pakollisia haasteita. Vasurihampaidenpesun jäljiltä hammastahnaa on enemmän kylpyhuoneen seinillä kuin suussa, ja nutturan tekeminen on täysin mahdoton ajatus. Siippa auttoi monessa, mutta nuttura oli haastavin. Pidin sitä kuitenkin merkittävänä tekijänä, etten kuristuisi tukkaani. Onneksi sen tekemistä sai harjoitella reilun kolmisen viikkoa.

Ruokapuolella mitään vakuumipakattuja nahkeita muoveja tai erilaisia rasioita oli ihan turha yrittää itse lähestyä sillä silmällä. Siippa pilpusti ruuan lautaselleni ja piteli keittolautasta paikoillaan, että pystyin imuroimaan siitä viimeisetkin tipat. Toinen vaihtoehto oli yrittää itse kiilata kuppi leualla pöydän kulmaan paikoilleen ja kallistaa reilusti. Sushilassa syöminen oli  colaa ja poppareita vaille yleisönähtävyys, kun koitin vasurilla metsästellä sushinyttyröitä lautaseltani… ja sen vierestä.

Kaksi viikkoa leikkauksesta ihailimme ortopedin kanssa röntgenkuvan kymmensenttistä lukkoruuvein solisluuhuni kiinnitettyä metallilaattaa. Arpi on avokaulaisia tyttömekkoja ajatellen varsin miehekäs. Koska luutuminen -aiheena alkoi kiinnostaa kummasti, piirsi ortopedi paperille kuinka homma etenee. Luu ei tietenkään luudu samalla tavalla metallilla tuettuna kuin omin avuin. Luutumisen vaiheista jää pois kaikenlaista kallusta ja muuta, eikä lopputuloskaan ole niin joustava, kuin kehon omin avuin rakentamana, mutta näillä on mentävä.

Siirryin kuntoutusputkeen ja löysin epäkäslihaksen. Se on yläselän alueella oleva liito-oravan näköinen asia, joka kiinnittyy yläosistaan jonnekin olalle ja kaulalle, ja johon sattuu kaikki kättä nostava liike. Fysioterapeutti antoi treeniohjelman, joka terveen silmään näyttää naurettavan helpolta, mutta joka tällaiselle epäonniselle hevosentaluttajalle aiheuttaa melkoista pään vaivaa. Kipu pitäisi määritellä asteikolla 0-10 eikä treeni saisi aiheuttaa yli viiden kipua. Aihe on haastava, sillä minun asteikkoni on koulun peruja 4-10. Tarkoittaa siis sitä, että teen kun pystyn, mutten edes aloita, jos tuntuu liialta. Lepokin on kuulemma ihan hyvä juttu, vaikka siitä tuleekin huono omatunto.

Kaikkien pitäisi kerran elämässään päästä kokeilemaan yksikätisyyttä. Ei välttämättä niin, että luita tarvitsisi katkoa, mutta ihan vaan yleissivistyksen vuoksi. Arki on melko erilaista väärällä kädellä suoritettuna. Eivätkä väärälle kädelle vahvistetut ominaisuudet kuulemma edes jää muistiin. Jos ja kun se parempi käsi siitä kuntoutuu, on se väärä käsi ihan yhtä paska kuin ennenkin. Nyt on kituutettu kuukausi yksikätisenä, ja siinäkin on ollut 29 päivää liikaa. Hyvälläkin säkällä menee enää viisi kuukautta, niin aletaan olla lähellä alkuperäistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *