Postituspäivä

Postituspäivä

Kun asialla on perfektionisti, menee parin tunnin helppoon ja mukavaan pikkupuuhasteluun kepeästi kolmekin päivää kovassa stressissä.

Viimeaikaisten kommellusteni jälkeen katsoin olevani riittävän kirjoitus- ja askartelukykyinen lähettääkseni Kambodzalaiselle kummipojalleni ensimmäisen kerran postia. Sainhan hänen esittelykirjeensä sentään jo ennen vuoden vaihdetta. Otin esille tykötarpeet ja kuvittelin pakkaavani ennalta lajittelemani tavarat, esittelykirjeen ja nivaskan perhekuvia tuota pikaa postikuoreen.

Postikuoren hankkimisesta muodostui ensimmäinen ongelma. Se ei saanut olla värikäs tai kuviollinen tai muutenkaan millään lailla turhan kiinnostava. Kuplamuovikuoria löytyi, mutta ne olivat joko sini-valkokuvioituja, oranssi-valkokirjavia tai punaisella rusetilla koristettuja. Sen lisäksi ne olivat aika ahtaita suurimman mahdollisen kirjekoon mittoihin (25x35x3cm), kun ajatuksenani oli käyttää tila tietenkin maksimaalisesti hyväksi. Kovia laatikkomaisia paketteja ei saa lähettää, vaikka ne mahtuisivatkin edellä kuvatun mukaisesta ”postiluukun reijästä” läpi. Niitäkin ehdin hankkia pari kappaletta, ennen kuin luin postitusohjeet huolellisemmin. Päädyin vertailevan tutkimuksen jälkeen kirjakaupan voimapaperiseen ja sivulaskoksiseen näytepussiin. Viiden sentin paksuuden ajattelin häivyttää teippaamalla pussin pienemmäksi. Ostin siis myös ruman pakkausteipin.

Seuraavaksi mitoitin ja valitsin maailmalle lähetettävät lahjukset. Halusin kirjoittaa kirjeeseen mitä lähetin ja miksi, eli kaikki oli mitattava tarkasti, jotta ne erimuotoisina artikkeleina todella mahtuisivat kuoreen keskenään. Liukas spinneri ja muoviin pakatut kirjoitustarvikkeet piti lukita toisiinsa pehmeällä muoviarkilla ja pikkuautokin osoittautui varsin isoksi artikkeliksi määriteltyyn kuorikokoon nähden. Tavaroiden punnitseminen melko yliolkaisia tuloksia näyttävällä antiikkivaa´alla oli turhauttavaa. Joka välissä piti mallata, mahtuuko setti siitä postiluukkureiästä… jonka ohimennen askartelin siipan vanhasta yritystuotekuvaston kannesta. Koska pahvi oli ohuehkoa, tuli apuvälineestä varsin vetelä ja vaikeakäyttöinen.

Viime metreille asti olin vakuuttunut kovamuovisen paperikansion laittamisesta mukaan kuoreen. Olin ajatellut pakata kaiken turvaan sellaisen sisään, mutta sen jälkeen kun selvisi, että laatikkomainen muoto oli kiellettyjen listalla, menetti kuningasajatus tehonsa. Vaihdoin sen ohuempaan pehmeämuoviseen kansioon, jonka nimitarraan piirtelin `joutoajallani´ kausiluontoisia lumihiutaleita.

Kansion sisään laitoin kaksisivuisen kirjeen lisäksi kummin esittelykortin ja pergamentin näköisestä paperista askartelemani valokuvakoosteen, jossa esittelin kuvin ja tekstein perheeni, hevoseni, kotimaani ja kotikaupunkini. Kaupunkikuvat hoituivat valmiilla postikorteilla, mutta kotimaata ajatellen piirsin vanhasta karttakirjasta leivinpaperin läpi Euroopan, Aasian ja pätkän Afrikkaa. Leikkasin leivinpaperin ääriviivat saksilla ja piirsin mantereet sen ääriviivoja myöten pergamentin näköiselle paperilleni. Suomen ja Kambodzan väritin vihreiksi ja meret sinisiksi. Vuoristojen kohdille lisäsin ruskeaa. Alanurkkaan kirjoitin, kuinka meidän välimatka on yli 10 000 km ja siihen kuluu vähintään 11 tuntia lentokoneella. Piirsin vielä varmuuden vuoksi katkoviivan, pienen lentokonekuvan siivittämänä, maidemme välille. Toiseen alakulmaan liimasin vanhasta taskukalenterista leikatun suomen kartan ja pikkiriikkisen suomen lipun.

Tähän kaikkeen oli kulunut jo reipas kaksi ja puoli päivää. Olin uupunut ja hermo kireällä, kun paketin lähettäminen viivästyi viivästymistään. Vaaditun CN 22 -tullilistan olin hakenut postista jo etukäteen, mutta sen täyttäminen osoittautui kaikkein hermoja raastavimmaksi. Jokainen lähetettävä artikkeli pitää merkata, samoin sen yksittäinen paino ja hinta. Hinta mielellään alakanttiin, ettei kukaan ylimääräinen innostu lähetyksestä liikaa. Tavaroiden yhteispaino merkitään alimmaiseksi, mutta koska se ei tietenkään täsmää koko paketin lopullisen painon kanssa, meni sormi suuhun. Painaahan pakkausmateriaali ja jokainen paperiarkkikin jotain. Asiassa auttoi postin täti, mutten silti ole varma menikö homma oikein ja pääseekö paketti koskaan perille asti. En siksikään, että ohjeistuksessa annettiin ihan eri lähettäjän- ja vastaanottajan osoite, kuin millaiset osoitetarrat minulle oli lähetetty ennakkoon. Turhautuneena otin riskin, lätkäisin tarrat pintaan ja toivoin parasta.

Postissa täti liimasi vielä kuoren päälle molemmin puolin Priority –tarrat ja postimerkin virkaa toimittaneen 1.luokan maksutarran. Ei liian nättiä edelleenkään. Minä pyyhin hikeä otsalta ja otin kuoresta kuvan, että olisin ensi kerralla fiksumpi. Mistä muuten tietää, pääsevätkö pakettini koskaan perille? Onko ainoa toivo kysellä jokaisessa kirjeessä kiivaasti erilaisia kysymyksiä, joihin sitten odotellaan vastauksia vähän niin kuin todistusaineistoksi perille pääsystä.

Muka leppoisa homma, ja minä olen jo ensimmäisen kirjeen jälkeen ihmisraunio.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *